perjantai 17. heinäkuuta 2015

Ajatuksia empatiaa herättävien videopelien mahdollisuuksista

Koen, että videopelien vaikutuksista puhuminen on hieman tulenarka ja polarisoitunut aihe, mutta päätin kuitenkin pohtia aihetta, koska se on pyörinyt mielessäni jonkun verran. Tänään kirjoitan väkivallattomista videopeleistä. Tarkoitan niillä sellaisia pelejä, joissa pelaajan ohjaamien hahmojen ei ole tarkoitus voittaa peliä väkivallalla vaan esimerkiksi pakenemalla, auttamalla toisia pelihahmoja, päättelemällä optimaalinen kulkureitti tai selvittämällä mysteereitä. On olemassa monenlaisia väkivallattomia pelejä, mutta erityisen mieltynyt olen itse ollut eräänlaisiin ”empatiapeleihin” – sellaisiin, joissa päähenkilö on esimerkiksi avuton lapsi tai luontokappale ja pelilogiikkaan kuuluu pakeneminen, yhteistyö toisten hahmojen kanssa sekä näiden auttaminen. Parhaat näistä peleistä ovat olleet minulle huikeita kokemuksia ja herättäneet eloon ihania empatian ja samaistumisen tunteita. Ne ovat myös herättäneet ajatuksia – ajatuksia lähinnä rakkaudesta, kiintymyksestä, auttamisesta ja hyväntahtoisuudesta. Tuntuu hyvältä auttaa apua tarvitsevaa, rakastettavaa hahmoa pelissä, ja tällaisen pelin pelaamisen jälkeen olen motivoituneempi auttamaan ihmisiä oikeassakin maailmassa. Pelaamani empatiapelit eivät ole olleet pelillisesti kovin haasteellisia – niiden vahvuus on ollut juuri tunnekokemuksen eloonherättämisessä huikean musiikin, kuvaston ja tarinan avulla.

Uskon vahvasti siihen, että kaikki, mitä teemme, vaikuttaa meihin. Se, millaisia kirjoja luemme, millaisia elokuvia katsomme, millaista musiikkia kuuntelemme ja millaisia pelejä pelaamme, vaikuttaa siihen, millainen elämänkatsomuksestamme muotoutuu, mitä tunnemme, miten olemme motivoituneita toimimaan jne. Ja se on ok. Se, miten voimakkaasti ja millä tavoilla asiat vaikuttavat, on toki ihmiskohtaista. Esimerkiksi kun ihminen tiedostaa kulttuurin vaikutuksia itseensä, noista vaikutuksista saattaa tulla hieman vähäisempiä. Myös ihmisen suhtautumistapa ympäristöönsä vaikuttaa siihen, miten kyseinen ympäristö ihmiseen vaikuttaa. Etäisyyttä ottava, tutkiva tapa suhtautua ympäristöön vähentää sen suoraa vaikutusta. Esimerkiksi jos kuuntelen pop-lauluja analysoidakseni niiden sanoituksia ja sitä, mitä ne kertovat ajan hengestä, musiikki ja sanoitukset vaikuttavat minuun eri tavalla kuin jos kuuntelen niitä vaikkapa taustamusiikkina ja viihteenä.

Väkivaltaisen median kuluttaminen lisää joidenkin tutkimusten mukaan lasten väkivaltaista käyttäytymistä. En ajattele, että esimerkiksi väkivaltapeleihin tulisi suhtautua hysteerisesti - ja niilläkin voi olla omat kehittävät puolensa kuten reaktionopeuden vahvistaminen - mutta on hyvä tiedostaa, että kaikesta, mitä teemme – vaikka vain ladataksemme vähän akkuja uuvuttavan työ- tai koulupäivän jälkeen – jää meihin jokin jälki. Toki vaikutus ei ole vain yksisuuntainen; media myös heijastaa ajan henkeä eikä vain rakenna ihmisten kokemusmaailmaa. Kulttuurin kuluttamisen kyky vaikuttaa meihin on myös voimavara: juuri siksi esimerkiksi hyvien kirjojen lukeminen on niin kannattavaa, että ne voivat vaikuttaa meihin ja jopa muuttaa ja kasvattaa meitä ihmisinä.

Yhtä kaikki – ja juuri siksi, miten voimakkaasti kulttuuri kuluttajiinsa vaikuttaa – empatian tunnekokemuksia herättävät pelit ovat mielestäni erittäin tervetulleita ja virkistäviä. Perustelen ajatustani kulttuurin vaikutuksista vielä hieman tiedolla hermoyhteyksistä.

Neuraalisen plastisuuden vuoksi hermoratojamme pitkin kulkeva tieto vahvistaa itseään. Esimerkiksi kipu voi "jäädä päälle" fyysiseksi tuntemukseksi kudoksen jo tervehdyttyä vain siksi, että kipukokemuksesta vastuussa olevat hermoradat ovat toiminnassa ollessaan vahvistuneet liikaa ja samalla heikentäneet ympärillä olevia muita hermoratoja. Myönteisillä tunnekokemuksilla on taipumus kertyä ja ruokkia uusia myönteisiä kokemuksia. Ja positiivisen psykologian mukaan myönteiset tunteet buustaavat ihmisen hyvinvointia ja toimintakykyä (ainakin silloin kun myönteiset tunteet ovat asianmukaisia eivätkä esimerkiksi yliaja vaarasta varoittavien kielteisten tunteiden toimintaa).

Harmikseni en löydä näistä aiheista nyt nopealla googlettamisella niin vakuuttavia lähteitä kuin haluaisin (esimerkiksi authenticityassociates.com ei ole kyllin tieteellinen lähde), mutta miltei kaikissa nykyajan self-help -oppaissa puhutaan tästä ilmiöstä: tunnekokemukset ja ajatukset, aivan kuten kaikki muukin hermoratoja pitkin kulkeva tieto ruokkii itseään ja samalla heikentää vanhoja hermoratoja. Hermoratojen vahvistumiseen perustuu esimerkiksi instrumentin soittamisen oppiminen, myönteisten affirmaatioiden voima ja urheilijan fyysisen suorituksen optimointi. Mitä enemmän ja useammin tiettyjä hermoratoja käytetään, sitä helpommin ne heräävät eloon myöhemminkin. Omat kokemuksenikin vahvistavat ajatusta siitä, että tunteet ruokkivat itseään, ja pointtini on se, että kuluttamamme kulttuuri vahvistaa ja heikentää hermoratojamme samalla tavalla kuin kaikki muukin, mitä teemme. Se herättää mm. tunnekokemuksia, jotka kulkevat hermoratojamme pitkin vahvistaen niitä. Miksipä emme siis kiinnittäisi asiaan huomiota ja ainakin osan ajasta valitsisi sellaista viihdettä, joka vahvistaa hyviä puoliamme? Esimerkiksi jos peli herättää minussa empatian tunteita pelihahmoa kohtaan, myötätunto nousee herkemmin pintaan myös pelaamisen jälkeen ollessani tekemisissä oikeiden ihmisten kanssa. Myötätunto saattaa jopa jäädä olemiseni pohjavireeksi inspiroivan pelin pelaamisen jälkeen. Toistuvien kokemusten vaikutukset ovat pitkällisiä.

Tässä on oma listaukseni eräistä parhaista ”empatiapeleistä”.


Minority Media Inc: Papo & Yo
ThatGameCompany: Flower
ThatGameCompany: Journey
Starbreeze Studios: Brothers: A Tale of Two Sons
SCE Japan Studio: Rain

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Kirja-arvostelu: KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika



Kesäkuun ensimmäisellä viikolla kävelin ruokatauolla kirjakauppaan silmäilemään läpi romaani- ja psykologiahyllyt. Muutaman mielenkiintoisen psykologiateoksen (mm. Charles Duhiggin Tapojen voima) lisäksi katseeni osui ihastuttavaan pinkkikantiseen kirjaan, joka kertoo siivouksen elämänmullistavasta taiasta. Teoksen takana on japanilainen järjestämisen ammattilainen Marie Kondo, joka on brändännyt metodinsa oman nimensä mukaisesti KonMariksi.
 
Kirja on yksi tämän vuoden trendikirjoista. Aamulehdessäkin oli siitä artikkeli ehkä viikko sitten. Itse en kuitenkaan kirjaa valitessani edes tiennyt sen trendikkyydestä ja suosiosta. Sen vaaleanpunaiset kannet vain vetivät minua puoleensa hypnoottisesti, minä kun olen perso pehmeänkirkkaille väreille ja etenkin karamellinvaaleanpunaiselle. En tohtinut ostaa kirjaa heti sen nähdessäni – en ole koskaan ostanut kodinhoitoa käsittelevää kirjaa eikä sellaisen ostaminen ollut suunnitelmissani kauppaan saapuessani. Seuraavana päivänä kuitenkin astelin kauppaan uudestaan, ja ensimmäisen luvun sekä muutaman nettiarvostelun luettuani olin tehnyt ostopäätöksen.

Marie Kondo lupaa, että kuka vain voi hänen metodejaan noudattamalla saada kotinsa järjestykseen. Kirjan sisällön voi tiivistää ajatukseksi kaksiosaisesta järjestämisen prosessista: 1) tavaroiden karsinta ja 2) säilytyspaikkojen valinta. Tavaroiden karsinnassa tulee noudattaa selkeää, intuitiivista kaavaa: jokaista tavaraa tulee pidellä omissa käsissään ja kysyä itseltään: tuottaako tämä tavara minulle iloa? Jos tavara ei tuota iloa, se heitetään säälimättömästi pois. Tavaroiden karsinnalle on oma järjestyksensä, joka tukee intuitiivisen päätöksenteon opettelua – tavaroiden karsinta tulisi aina aloittaa vaatteista. Säilytyspaikkojen valinnassa kysytään neuvoa itseltään kodilta ja noudatetaan sellaisia periaatteita kuten ”samanlaiset samaan paikkaan” ja ”säilytä kaikki pystysuuntaisesti, älä vaakasuuntaisesti”.

Kun koti on kerran elämässä järjestetty, ei tarvitse enää koskaan toteuttaa tuskastuttavaa suursiivousprojektia, ja samalla tulee opetelleeksi sellaisia viisaan elämisen taitoja kuten itsensä arvostamista ja intuitiivista päätöksentekoa sekä turhista peloista ja menneisyyteen takertumisesta luopumista. Omat arvot ja tavoitteet selkiytyvät. Oma menneisyys ja moni salattu tunne tulee kohdatuksi silmästä silmään. Oma suhtautuminen ja suhde tavaroihin muuttuu. Turhaa roinaa ei enää tee mieli ostaa eikä esineitä halua enää kohdella huolimattomasti. Elämä mullistuu. Tulokset näkyvät keskimäärin puolessa vuodessa, jos lukija sitoutuu KonMari-menetelmään. Puritaaniksi ei onneksi tarvitse heittäytyä: Kondo vakuuttaa, ettei se haittaa, jos joskus illalla väsyneenä ei ehdi viikata vaatteita vetolaatikoihin ja tyhjentää laukkua – hänellekin käy joskus niin. Juju on suurissa linjoissa ja järjestyksen luomisessa, ei fanaattisessa omistautumisessa jokaisen yksityiskohdan noudattamiselle.

Eilen sain kirjan päätökseen ja täytyy sanoa, että se oli ihastuttava. En osaa vielä sanoa, miten kirja tulee lopulta vaikuttamaan elämääni – varsinaisia tuloksia voinen arvioida vasta puolen vuoden kuluttua, ja siitäkin vuoden tai kahden kuluttua saatan vielä havainnoida, miten hyvin järjestys on pysynyt yllä ja miten elämäni on siivouksen voimasta mullistunut. Olen kuitenkin tämän kirjan myötä ottanut siivous- ja järjestämisprojektin sydämelleni ja suhtaudun sen toteutumiseen luottavaisin mielin. Olen saanut vaatekaappini järjestettyä ja ihastellut vetolaatikoihin pystypäin viikkaamiani vaatteita. Ne ovat niin kauniita tuolla tavalla viikattuina! Löydettyäni vihdoin tyydyttäviä viikkaustapoja olen innostunut viikkaamisesta (se on rentouttavaa) ja tahdon ruveta silittämään ainakin osan vaatteistani (vaikka kirjassa ei puhuttukaan mitään silittämisestä, mutta kun ryppyjen siliäminen viikkaamisenkin yhteydessä tuottaa iloa silmälle, niin silityksen yhteydessä kankaan siliämisen psykologinen vaikutus lienee vähintään kaksinkertainen).

Tässä vaiheessa voin suositella kirjaa kaikille kodinhoidosta ja järjestämisestä kiinnostuneille – etenkin niille, jotka haaveilevat kauniista ja hyvin järjestetystä kodista, mutta joille kodin jatkuva kaaos ja roinavuori on ollut todellinen ongelma. Elämänmullistuksiin ja self-helpin voimaan kriittisesti suhtautuville tiedoksi, että opus sisältää myös runsaasti ihan käytännön vinkkejä pieniin yksityiskohtiin – vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuten mihin sijoittaa maustepurkit, miten viikata vaatteet ja kuinka säilyttää tärkeät paperit. Vaikka aihepiirin osalta kirja saattaakin kuulostaa tylsältä kotitalouden oppitunnilta, värikkään ja myötätuntoisen kirjoitustavan johdosta tämä kaikki on hyvin mielenkiintoista luettavaa. Kirjan ansioiksi täytyy laskea myös tekstin selkeys ja helppolukuisuus.

Marie Kondolta löytyy myös hupsuja ajatuksia, joihin tiedän monien suomalaisten lukijoiden suhtautuvan kriittisesti ja jopa pilkallisesti: ajatuksia kodin ja tavaroiden sielusta ja hyväntahtoisista motiiveista. Joku haluaa varmasti vetää herneet nenään tällaisista ”huuhaa”-ajatuksista, mutta minäpä sanon, että mitä sitten, jos jossain kirjassa on muutama hupsu ajatus – ei niihin kuole. Vakavimmille tosikoille soveltunevat kuitenkin parhaiten perinteiset kotitalouden tunneiltakin tutut oppikirjat, joissa selostetaan vain siivouksen perusasiat kuivasti.