Pohdintaa tasa-arvoisesta avioliittolaista ja homojen kirkollisesta vihkimisestä

Tänään minä pohdin blogissani tasa-arvoista avioliittolakia ja homojen kirkollista vihkimistä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kannatan molempia. Omiin perusteluihini tulen pikku hiljaa kirjoitukseni aikana ja yhteenvedon esitän lopussa. Käyn läpi erilaisia argumentteja ja ajatuspolkuja pyrkimättä varsinaisesti vakuuttamaan lukijaa retorisin keinoin. En pyri ajamaan eri mieltä olevia nurkkaan. Päällimmäinen pyrkimykseni on pohdiskella aihetta rehellisesti. Kerron, miksi oikeasti kannatan näitä asioita.

Kannatan tasa-arvoista avioliittolakia ja sitä, että luterilainen ja ortodoksinen kirkko saavat tehdä itse omat ratkaisunsa homojen vihkimisen suhteen. En siis kannata sitä, että valtio pakottaisi kirkot vihkimään homopareja yhdenvertaisuuteen vedoten. Minun puolestani kirkot saavat tehdä omat ratkaisunsa ja minusta on ok, jos ortodoksikirkko tekee erilaisen ratkaisun kuin luterilainen kirkko. Haluan elää yhteiskunnassa, joka sallii erilaisten omaehtoisten yhteisöjen olemassaolon ja rinnakkaiselon mieluummin kuin sellaisessa yhteiskunnassa, joka määrää mahdollisimman monista asioista ylhäältäpäin. Samalla tietysti toivon, että erityisesti omat yhteisöni kuten luterilainen kirkko tekevät inhimillisiä ratkaisuja.

Homoilla tai homoseksuaaleilla tarkoitan tässä kirjoituksessa selkeyden vuoksi pääasiassa niitä homoja, jotka hyväksyvät seksuaalisen suuntauksensa tai ainakin tekevät töitä sen hyväksymisen eteen ja tahtovat elää homosuhteessa eivätkä esimerkiksi eheytyä heteroiksi tai elää selibaatissa. Itse lähden siitä olettamuksesta, että homoseksuaalisuus on seksuaalinen suuntaus eikä esimerkiksi psyykkinen sairaus tai elämäntapavalinta. Eri ihmisten monenlaiset seksuaaliset halut ja fantasiat voivat tietysti kummuta hyvinkin erilaisista asioista, ja joillekin homoidentiteetti voi olla esimerkiksi osa nuoruuden kokeiluja ja itsensä etsimistä. Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että toisille se on pysyvämpi identiteetti ja seksuaalinen suuntaus.

Aluksi pohdin tasa-arvoista avioliittolakia yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä tasa-arvon käsitettä ja sen suhteellisuutta.

Avioliiton merkityksestä ja sen muuttumisesta

Jotkut homoavioliittojen vastustajat väittävät, että avioliiton merkitystä ollaan homoavioliittojen myötä tuhoamassa. Tutkin tätä väitettä ryhtymällä aluksi tarkastelemaan avioliiton merkitystä ja sitä, miksi ihmiset ylipäätään tahtovat mennä naimisiin.

Historiallinen ja juridinen syy avioliitolle on ollut puolison ja lasten aseman turvaaminen. Avioliitto liittyy siis historiallisesti erityisesti perheen perustamiseen. Avioliitolle voi olla myös kulttuurisia ja henkilökohtaisia syitä: halu virallistaa kumppaniin sitoutuminen, juhlistaa sitoutumista suvun silmien alla; myös halu sopeutua vallitsevaan kulttuuriin ja kokea kulttuurisesti normatiivinen elämänkaari. Kristityillä syy avioitumiseen voi olla myös hengellinen. Halutaan saada parisuhteelle Jumalan siunaus ja mennä naimisiin seurakunnan todistaessa. Jotkut kristityt haluavat ehkä myös odottaa Jumalan siunausta liitolleen, ennen kuin aloittavat seksielämän kumppaninsa kanssa.

Homoseksuaaleille voivat päteä kaikki samat syyt avioitumiselle kuin heteroseksuaaleillekin. Se, etteivät homot voi saada ainakaan nykyteknologian rajoissa lapsia keskenään, ei estä heitä perustamasta perhettä esimerkiksi adoptoimalla. He haluavat luultavasti muistakin syistä mennä naimisiin: esimerkiksi kokeakseen olevansa osa vallitsevaa yhteiskuntaa. Homoille, aivan kuten kenelle tahansa muullekin, voi olla suuri merkitys sillä, että he saavat tehdä samat asiat kuin kaikki muutkin, yhdenvertaisina ja osana yhteiskuntaa. Kristityt homot voivat haluta saada liitolleen myös Jumalan siunauksen ja päästä naimisiin seurakunnan läsnäollessa siinä missä muutkin kristityt.

On syytä huomioida, että avioliiton käsite voi muuttua ilman, että se romuttuu. Minulle avioliiton merkitys romuttuisi jossain määrin esimerkiksi silloin, jos se rupeaisi merkitsemään sellaista kumppanuussuhdetta, jollaisia on aikomuskin solmia useita saman elämän aikana. Joissakin kulttuureissahan se on merkinnytkin tällaista suhdetta, kun etenkin miehillä on ollut haaremeita. Avioliiton käsite romuttuisi myös siinä tapauksessa, jos se olisi vain väliaikainen liitto ja avioerosta puhuttaisiin todennäköisenä tulevaisuudenskenaariona, tai jos ajateltaisiin, että aviorikos on täysin ok. Avioliiton merkitys heikentyisi niin ikään, jos ihmiset rupeaisivat yleisesti seurustelemaan kymmeniä vuosia ja tekemään lapsia ilman avioliittoa.

Avioliiton merkitys on jo muuttunut paljon siitä, mitä se oli joskus. Esimerkiksi seurustelusuhteet ennen avioliittoa ovat pidempikestoisia kuin ennen, eikä avioliittoa enää välttämättä pidetä vakavankaan seurustelusuhteen päämääränä tai tulevaisuudennäkymänä. Avioerot ovat huomattavasti yleisempiä kuin entisaikoina. Jotkut pitävät muutoksia hyvänä merkkinä: Naiset eivät ole enää yhtä riippuvaisia miehistään, aviottomia lapsia ei paheksuta ja huonoista liitoista uskalletaan lähteä. Seurustelukumppaniin on nykyään tapana tutustua kunnolla ja useiden vuosien ajan ennen avioitumista, yleensä myös seksuaalisesti, mitä useimmat pitävät järkevänä. Avioliittoon suhtaudutaan vakavasti eikä siihen lähdetä kovin lyhyen tuntemisen ja pinnallisen ihastumisen tuloksena, niin kuin joskus joissain kulttuureissa on ollut tapana. Toisaalta muutoksia pidetään merkkinä ihmisten lyhytjänteisyydestä, kärsimättömyydestä ja itsekeskeisyydestä sekä perustavanlaatuisesta sitoutumattomuudesta ihmissuhteisiin tai kykenemättömyydestä ymmärtää rakkauden ja sitoutumisen luonnetta.

En ota kantaa siihen, onko se ihmisten ja yhteiskunnan kannalta hyvä vai huono asia, että avioliiton merkitys on muuttunut mainituilla tavoilla. En kuitenkaan osaa rinnastaa esimerkiksi avioerojen määrän lisääntymistä siihen, että avioliiton käsite laajennettaisiin koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja. Nämä ovat aivan erilaatuisia muutoksia. Homopari voi sitoutua avioliittoon lujasti ja rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä ja perustaa rakastavan, sitoutuneen perheenkin. Minusta tällaisessa liitossa jo toteutuu avioliiton merkitys.

Itse kannatan myös homoparien adoptio-oikeutta siinä missä yksin asuvien naistenkin, joilla jo nyt on adoptio-oikeus. En tiedä, onko sateenkaariperhe täydellisen ihanteellinen kasvuympäristö lapselle - kuka ylipäätään kykenee tarjoamaan täydellisen ihanteellisen kasvuympäristön lapselle? Lapset kasvavat jo nyt yksinhuoltajaperheissä, uusperheissä ja mitä erilaisemmissa perheissä. On mielestäni arvokasta kiinnittää huomiota lasten kasvuolosuhteisiin ja tarjota adoptiojonossa oleville lapsille perushyvä ja vakaa koti. Erityisesti tieteellinen tieto on arvokasta tutkittaessa erilaisten kasvuympäristöjen vaikutuksia lapsiin, enkä vielä senkään pohjalta olisi valmis epäämään adoptio-oikeutta kaikilta niiltä vanhemmilta, joiden joiden jotkin ominaisuudet korreloivat tilastollisesti merkittävästi lapsen tulevien ongelmien kanssa. Tieteellisissä tutkimuksissa ei kuitenkaan ole tullut esiin näyttöä siitä, että homoparien lapset saisivat huonommat lähtökohdat elämään kuin heteroparien lapset.

Avioliiton käsitteen romuttumisen rinnalla toinen asia, jota jotkut homoliittojen vastustajat pelkäävät, on homoseksuaalisuuden yleistyminen sen myötä, että siitä tulee yhteiskunnallisesti hyväksytympää ja normatiivisempaa. Jotkut näyttävät jopa pelkäävän, että homoudesta tulisi normi tai ihanne, johon ihmisiä kannustetaan. Myönnettäköön, että ihmisen seksuaalisuus on pitkälti kulttuurista: kulttuuri luo ihmisten seksuaalisia haluja ja mieltymyksiä. Esimerkiksi pornografia yhtenäistää käyttäjiensä seksuaalifantasioita. Joissakin kulttuureissa naisen nilkka tai niska on ollut erotisoitu ruumiinosa, kun taas nykyään esimerkiksi rinnat ovat hyvin erotisoitu ruumiinosa. Siinä mielessä on minusta ihan ymmärrettävää ajatella, että homoseksuaalisuuden kulttuurinen salliminen tekisi ilmiöstä myös yleisempää, ja pelätä sitä kautta tutun ja turvallisen heterokulttuurin romuttumista. En kiistä, etteivätkö kulttuuriset syyt voisi houkutellakin joitakin sellaisia nuoria homoseksuaalisuuteen, jotka heteronormatiivisessa kulttuurissa olisivat ihan tyytyväisiä heteroita.

En tiedä, onko homoseksuaalisuus enemmän biologinen, kulttuurinen vai yksilöllisten kasvuolosuhteiden määräämä ominaisuus. En ole ajamassa sellaista kulttuuria, jossa ihmisiä erityisesti kannustettaisiin valitsemaan homoseksuaalisuus heteroseksuaalisuuden sijaan. Mielestäni homojen avioliitto-oikeus ei kuitenkaan tähtää tällaiseen kulttuuriin, joka kannustaisi mahdollisimman monia ”ryhtymään homoiksi”. On toki joitakin radikaalifeministejä (jotka kuuluvat pääasiassa historian kirjoihin), jotka ovat julistaneet heteroseksuaalisuuden olevan petturuutta ja ajatelleet, että kaikkien naisten olisi hylättävä miehet ja elettävä lesbosuhteissa. Tällaiset kannanotot ovat asia erikseen eivätkä liity suoranaisesti homojen avioliitto-oikeuteen. Homoseksuaalisuus on kuitenkin vähemmistöä koskettava seksuaalinen suuntaus, eivätkä heterot yleisesti ottaen ole nähdäkseni ryhtymässä homoiksi vain siksi, että homojen yhteiskunnallinen asema paranee samalle viivalle heteroiden kanssa.

Yhteenvetona siis väitän, että sukupuolineutraali avioliittokäsite ei romuta tai tuhoa avioliiton merkitystä. Se muuttaa avioliiton määritelmää hieman, mutta ainakaan itse näe muutosta haitallisena enkä edes merkittävänä minkään muun kuin yhdenvertaisuuden toteutumisen kannalta, mihin pääsemmekin seuraavaksi.

Tasa-arvoisen avioliittolain määrittelyä

Kun mustat ja valkoiset saivat mennä keskenään naimisiin Yhdysvalloissa, puhuttiin tasa-arvosta. Tuolloin laki, joka kielsi erirotuisten avioliitot, oli epätasa-arvoinen, ja sen rinnalla uusi laki oli tasa-arvoinen. Jos kuitenkin nyt tarkastelee tuota uutta lakia sitä vaihtoehtoa vasten, että myös saman sukupuolen edustajan kanssa saisi mennä naimisiin, näyttäytyy tuo ennen tasa-arvoinen laki nyt ”epätasa-arvoisena”. On mahdollista, että tulevat sukupolvet nostavat joskus moniavioisuuden tai lähisukulaisten avioliiton tasa-arvokysymykseksi ja kutsuvat sitä vasten tarkasteltuna epätasa-arvoiseksi sitä avioliittolakia, jota ollaan nyt ajamassa läpi tasa-arvoisena.

Tasa-arvoisuus näyttäisi siis olevan suhteellinen ja kulttuurinen käsite. Mielestäni ”tasa-arvoon” vetoaminen homoavioliittoa puolustettaessa ei näin ollen olekaan yksiselitteisen objektiivinen argumentti, vaan osin tunteisiin ja ajan henkeen vetoava. Teoriassa kaikki ovat jo nyt lain edessä tasa-arvoisia: kaikilla on oikeus avioitua täysi-ikäisen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa sikäli, kun tämä on asiasta samaa mieltä eikä ole esimerkiksi lähisukulainen. Laki on sama kaikille.

Kuitenkaan laki ei ole kokemuksellisesti samanarvoinen homoille ja heteroille. Voisi ehkä sanoa, että kaikilla ei ole seksuaalisen suuntautumisensa puolesta samanlaiset lähtökohdat onnelliseen heteroavioliittoon. Homotkin voivat kuitenkin haluta avioitua oman samaa sukupuolta olevan elämänkumppaninsa kanssa. Nykyisen avioliittolain voi loogisesti rinnastaa esimerkiksi siihen, että koulussa mitattaisiin ainoastaan kielellistä lahjakkuutta ja oppilaat asetettaisiin sen perusteella järjestykseen tavalla, joka olisi omiaan vahvistamaan kielellisesti lahjakkaiden itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihinsä muiden oppilaiden kustannuksella. Tällä olisi myös yhteiskunnallisia seurauksia. Mittapuu olisi sama kaikille ja siten ”tasa-arvoinen”, mutta kuitenkin se kohtelisi eri tavoin eri tavalla lahjakkaita. Tämäkin esimerkki korostaa tasa-arvon käsitteen suhteellisuutta ja sitä, kuinka sen määrittely vaatii aina uutta pohdintaa, yhteiskunnallista keskustelua ja avointa mieltä.

Toisaalta nykyinen avioliittolaki ei ole kokemuksellisesti samanarvoinen myöskään polyamorisille eli moniavioisille tai niille, jotka harrastavat vaikkapa insestiä. Hekin saattavat haluta virallistaa omat liittonsa lain edessä. Jos ainoita argumentteja homoavioliiton puolesta ovat tasa-arvo ja se, että homoavioliitto ei vahingoita ulkopuolisia, voi samoilla argumenteilla perustellusti vaatia myös lukumääräneutraalia avioliittoa eli moniavioisuuden laillistamista sekä avioitumisoikeutta lähisukulaisille. Jotkut homoavioliittojen vastustajat vaativat kannattajilta loogisuutta ja kysyvät, eikö seuraava looginen askel olisi juuri moniavioisuuden ja lähisukulaisten avioliiton salliminen. He vaativat perusteluja sille, mikä erottaa homoavioliiton näistä mainituista normista poikkeavista avioliittomalleista. Ehkä he myös pyrkivät osoittamaan, että kysymys avioliiton määrittelyssä on joka tapauksessa lopulta jossain määrin mielivaltaiselta tuntuvasta ja esimerkiksi moraalisiin tai inhon tunteisiin perustuvasta rajanvedosta, jolloin tasa-arvoon vetoaminen ei ole loogista. Osa homoavioliittojen vastustajista pelkää ehkä tosissaankin, että homoavioliittojen laillistaminen olisi kalteva pinta kohti mallia, jossa avioliittoa eivät enää säätelisi minkäänlaiset moraaliperiaatteet. Tämä huoli onkin ymmärrettävä, sillä esimerkiksi Vihreät nuoret ovat jo vaatineet lukumääräneutraalia avioliittolakia tasa-arvon nimissä.

Tavallaan näen kysymyksen moniavioisuuden tai mahdollisesti lähisukulaisten välisistä avioliitoista tulevien sukupolvien ratkaistavina kysymyksinä. Miksi niitä kaikkia kysymyksiä ei sitten voi ratkaista yhdellä kertaa ja tehdä avioliitosta kerralla täysin tasavertainen? Sekin on hyvä kysymys. Seuraavissa kappaleissa pohdin sitä, onko homoavioliitto todella varauksetta rinnastettavissa moniavioisuuteen ja lähisukulaisten avioliittoon, vai löytyykö näistä seksuaalisuuden muodoista mahdollisesti merkittäviäkin eroja, joiden perusteella niitä olisi syytä kohdella eri tavoin lain edessä.

Erottavia tekijöitä voivat olla esimerkiksi psykologian asiantuntijoiden mielipiteet kyseisten ilmiöiden syistä ja seurauksista yksilön kannalta, kyseisten ilmiöiden vaikutukset yhteiskuntaan sekä käytännön järjestelyt. Eräs olennainen kysymys on, ovatko moniavioisuus ja insesti seksuaalisia suuntauksia samalla tavoin kuin homoseksuaalisuus. Entä miten lakia tulkittaisiin moniavioisilla esimerkiksi erotapausten omaisuudenjaossa ja huoltajuuskiistoissa? Moniavioiset avioliitot muodostaisivat näiden kysymysten osalta paljon monimutkaisemman vyyhdin kuin nykyinen kahden kauppaa oleva avioliitto. En väitä, etteivätkö moniavioisuuteen liittyvät käytännön kysymykset olisi ratkaistavissa, mutta ainakin niitä olisi syytä selvittää tarkkaan ennen kuin ryhdyttäisiin laillistamaan moniavioisuutta.

Vaikutukset perheiden lapsiin olisi myös syytä ottaa huomioon. Olisiko ylipäätään lapsen edun mukaista kasvaa moniavioisessa perheessä? (Jos se ei olisi täydellisesti lapsen edun mukaista - miten lapsen etu muuten edes määritellään? - se voitaisiin toki silti sallia, koska on ok, että lapset kasvavat erilaisissa perheissä, joissa he saavat erilaiset lähtökohdat elämään.) Entä moniavioisuuden laillistamisen vaikutukset yhteiskuntaan? Moniavioisuus ei ole seksuaalinen suuntaus samalla tavalla kuin homoseksuaalisuus. Moniavioisuus on sen sijaan ollut joissakin yhteiskunnissa vallitseva kulttuurinen normi (ainakin yläluokan keskuudessa), ja aivan tavalliset ihmiset ovat sopeutuneet kyseiseen normiin – ihan samanlaiset ihmiset, jotka nyt sopeutuvat tyytyväisinä sitoutuneeseen parisuhteeseen yhden ihmisen kanssa. Jos moniavioisuus laillistettaisiin, voisiko se hiipiä kulttuuriseksi normiksi? Jos näin kävisi, miltä ihmisistä tuntuisi moniavioisissa liitoissaan? Voisiko käydä niin, että jommankumman sukupuolen jotkut ”yläluokkaiset” yksilöt haalisivat isoja haaremeita alaluokkaisten yksilöiden jäädessä yhä enemmän yksin? Miltä heistä tuntuisi? Miten tämä vaikuttaisi yhteiskuntaan?

Oikeastaan kaikkein merkittävimpänä erona moniavioisuuden ja homoseksuaalisuuden välillä näen lopulta sen, että moniavioisuudesta voisi tulla yhteiskunnallinen tai kulttuurinen normi paljon helpommin kuin homoseksuaalisuudesta. Historiallisesti moniavioisuus on ollut normi jo useissa kulttuureissa. Homoseksuaalisuuden kohdalla en oikeastaan näe tällaista vaaraa, koska en pidä sitä samalla tavalla elämäntapavalintana, johon valtaosa ihmisistä voisi joutua tarvittaessa sopeutumaan.

Entä sitten lähisukulaisten liitot – mitä mieltä psykologit ovat niistä? Ovatko nämä liitot tervehenkisiä ja onnellisia? Olisiko tarkoituksenmukaisempaa, että insestin harrastajat saavat terapiaa, kuin että he saavat virallistaa insestisuhteensa? Entä voisiko joku vammaisten ihmisoikeuksia ajava järjestö alkaa kampanjoida sen puolesta, että lähisukulaisilla olisi oikeus tehdä myös lapsia keskenään, vaikka lasten vammaisuusriski olisikin tavallista suurempi? Miten tähän sitten tulisi suhtautua? Onhan vammaisillakin lapsilla oikeus syntyä maailmaan. Ja jos tällaista ei kuitenkaan haluttaisi, pitäisikö lähisukulaisten avioliitot sallia vain silloin, kun on varmennettu, että he eivät voi saada keskenään lapsia?

Lähisukulaisten liitoissa ehkä merkittävimpinä eroina homoavioliittoihin näen niiden mahdolliset psykologiset syyt ja seuraukset sekä tietysti vammaisten lasten eettisen probleeman.

Monien mielestä tällaiset kysymykset ovat ehkä riettaita tai jotakin, mitä ei saisi kysyä tai edes ajatella. Minusta ne ovat ihan perusteltua pohdintaa. Kaikkia asioita tulee voida pohtia ja tutkia. Itse olen sillä kannalla, että lakeja ei pidä runnoa läpi sokeasti periaatteiden nojalla, vaan miettiä myös esimerkiksi lakien mahdollisia vaikutuksia yhteiskuntaan ja kulttuuriin ja lopulta siihen, missä määrin ne mahdollistavat tai rajoittavat ihmisten hyvinvointia. Siksi en itse olisi valmis kannattamaan lukumääräneutraalia tai lähisukulaisten välistä avioliittoa, kun kysymys ei ole vain tasa-arvon periaatteesta, vaan muistakin asioista: lapsista, kulttuurista, asioiden käytännön toimivuudesta ja viime kädessä ihmisten hyvinvoinnista. Ymmärrän, että myös ihmisten vapaus tehdä itse omat elämänvalintansa on arvokas. Voi tietysti olla, että tulevaisuuden sukupolvet tekevät jommastakummasta näistä asioista tasa-arvokysymyksen ja ajavat läpi uuden lain. Toivottavasti he sitten tutkivat asiaa ja pohtivat johtopäätöstensä premissejä ja seurauksia perusteellisesti.

Johtopäätöksenä totean, että tasa-arvo on suhteellinen ja aina uuden pohdinnan ansaitseva käsite. Se on myös arvokas asia, jota voidaan pyrkiä toteuttamaan. Homojen avioliitto-oikeuden tapauksessa se ei mielestäni ole täysin vähäpätöinen argumentti olettaen, että homous on seksuaalinen suuntaus ja sellaisena ihmisen jotakuinkin pysyvä ominaisuus, jonka toteuttamisesta ei ole haittaa ympäröivälle yhteiskunnalle ja kulttuurille eikä liioin homoseksuaaleille itselleen.

Seuraavissa osioissa tutkin homojen kirkollista vihkimistä kristillisestä näkökulmasta.

Toisenlainen kristillinen näkökulma

Joku voi ihmetellä, miksi kannatan homojen kirkollista vihkimistä, vaikka olen kristitty. Eikö Raamatussa nimenomaan kielletä miesten välinen seksi? Se ei ole vain Vanhan testamentin hullutus, vaan miesten välinen seksi kielletään myös Paavalin kirjeissä Uudessa testamentissa. Luomiskertomuksessakin kuvataan, että Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi, ja avioliitto määritellään miehen ja naisen välisenä liittona. Raamatussa ei kuvata homoseksuaalista elämäntapaa millään muulla tavalla kuin syntisenä touhuna, eikä yksikään Raamatun hyveellinen henkilö ole kuvattu homoseksuaalina.

Onko minulla älyllistä oikeutta kutsua itseäni kristityksi, jos en tulkitse Raamattua fundamentalistisesti? Joidenkin mielestä kaikkien kristittyjen tulee tukeutua yksiselitteisesti Raamatun sanaan, Raamatun kirjaimelliseen sanaan, Raamatun joka sanaan. Jos Paavali sanoo jonkin asian olevan kauhistus, tulee kristityn seurata perässä, vaikka Jeesus olisi vaiennut kyseisestä asiasta. Homoseksuaalisuudesta ja homoavioliitoista Jeesus vaikeneekin.

Itse en ajattele, että Paavalin kirjeet sisältävät välttämättä absoluuttisen moraalisen totuuden. Kun minä rupesin uskomaan Jumalaan, minulla ei ollut - eikä edelleenkään ole - aikomuksenani ryhtyä muodostamaan mielipiteitäni minkään pyhäksi kirjoitetuksi tituleeratun perusteella etenkään silloin, kun omatuntoni, järkeni, tunteeni ja ylipäätään omat johtopäätökseni ovat ristiriidassa sen kanssa. Minä käytän kirjoituksia toisella tavalla. Minun syyni ja tapani olla kristitty ovat toisenlaisia.

Usein homoavioliittojen kannattajat argumentoivat fundamentalisteja vastaan perustelemalla sitä, miksi he torjuvat koko fundamentalistisen raamatuntulkinnan. Vedotaan esimerkiksi siihen, että fundamentalistien olisi loogisuuden nimissä myös vastustettava naisten pappeutta ja ylipäätään naisten puhumista seurakunnassa, sillä Paavali on kirjoittanut, että naisten on vaiettava seurakunnassa. (Tämä onkin hyvä kysymys fundamentalisteille, joista monet sitten toteavatkin, etteivät he itse asiassa kannata naisten pappeuttakaan.) Kummastelun kohteeksi nostetaan usein myös se, että Vanhassa testamentissa, siis fundamentalistien yleisesti hyväksymän tulkinnan mukaan Vanhan Liiton aikana, Jumala on sallinut orjuuden, joka on nykykäsityksen mukaan moraalitonta. Itse en nyt sukella tähän sen syvemmälle, sillä tämä on niin laaja aihe, että se ansaitsisi mielestäni jo vähintään oman blogimerkintänsä. Kiteytän aiheen vain siihen, että järkeni ja tunteeni eivät salli minun hyväksyä fundamentalistista raamatuntulkintaa.

En siis etsi Raamatusta objektiivista totuutta tai perusteluita mielipiteilleni enkä kopioi kenenkään Raamatun kirjoittajan mielipiteitä. Näistä periaatteellisista syistä en aio kunnioittaa mitään Raamatun kohtaa tai sen ainoaksi oikeaksi väitettyä tulkintaa sellaisena ohjenuorana, jonka tulisi määrittää yhteiskunnalliset mielipiteeni ja ylittää omantuntoni ääni.

 

Homojen rakastamisesta

Konservatiiveilla on hyvät perustelut mielipiteilleen, mikäli hyväksytään lähtökohdaksi Raamatun pitäminen kirjaimellisena Jumalan sanana ja mikäli sitä käytetään yleisten moraalilakien lähteenä. Yllä mainituista premisseistä käsin on varsin loogista tuomita homoseksuaaliset teot, sillä ne tuomitaan Paavalin kirjeissä. Homoseksuaalisten tekojen tuomitseminen ei tietenkään ole sama asia kuin homoseksuaalien tuomitseminen ihmisinä. Ei minun tarvitse tuomita itseänikään ihmisenä, vaikka tuomitsisin esimerkiksi sen, että joskus laiskottelen liikaa. En liioin hajoa palasiksi siitä, että tekojani joskus tuomitaan.

Joskus liberaalit kristityt puolustavat kirkollisia homoavioliittoja vetoamalla rakkauteen ja armoon. He eivät silloin lähesty asiaa samasta kulmasta kuin konservatiivit. Kyllä konservatiivit sallivat samaa sukupuolta olevien välisen rakkauden, mutta eivät seksuaalisia suhteita eivätkä avioliittoa. Ja kyllä homoseksuaalit ovat konservatiivien mielestä Jumalalle rakkaita, rakastettavia, rakastamisen arvoisia - mutta eivät aviokelpoisia saman sukupuolen kanssa. Kyllä Jumalan armo ulottuu myös homoseksuaaleille, ihan siinä missä myös laiskottelijoille, ylensyöjille, varkaille, riitelijöille, pahan puhujille, pahojen ajattelijoille - siis meille kaikille - mutta Jumala ei voi siunata pahoja tekoja. Jumala ei siunaisi laiskottelua, ylensyöntiä, riitelyä, pahan puhumista eikä pahoja ajatuksiakaan - siis asioita, joihin me kaikki olemme syyllistyneet - joten Hän ei (konservatiivisesta näkökulmasta) siunaa homoseksuaalisia tekojakaan, eikä homojen vihkimisessä seurakunnan ja Jumalan silmien alla silloin ole mieltä. Sikäli tämä näkemys on ymmärrettävä.

Huomautan kuitenkin, että kokemuksellisesti on aivan eri asia tulla tuomituksi sellaisesta asiasta, jota ei itse pidä syntinä, kuin sellaisesta, jonka myöntää itsekin olevan huono juttu. Ei se minua haittaa, jos joku tuomitsee sen, että puhun pahaa toisesta, koska olen asiasta itsekin samaa mieltä. Mutta jos joku rupeaa tuomitsemaan sitä, että kirjoitan, ja pitämään kirjoittamistani Jumalan tahdon vastaisena, ja jos tämä mielipide on vieläpä todella yleinen ja yhteiskunnallisesti merkittävä ja ehkä peräti suosittu minulle läheisessä ja tärkeässä yhteisössä, ja minä se vain tykkään kirjoittaa melkein enemmän kuin mitään muuta - kyllä se harmittaisi minua ihan toden teolla. Se harmittaisi minua paljon enemmän kuin se, että joku tuomitsisi sen, että varastin lapsena pullonkorkin, tai sen, että sanoin eilen pahoin jollekulle. Minä sentään vielä voisin kanavoida luovan energiani melko helposti jollain muullakin tavalla kuin kirjoittamalla, mutta voivatko homoseksuaalit helposti kanavoida seksuaalisen energiansa toisella tavalla? En ihmettelisi, vaikka hajoaisin palasiksi yhteiskunnassa, jossa en kokisi lainkaan turvalliseksi ja sallituksi itseni toteuttamista. En siis ihmettele sitä, että jotkut homoseksuaalit kokevat elintilansa ahtaaksi esimerkiksi suomalaisessa kansankirkossa, jossa volyymienemmistö tuntuu tuomitsevaan heidän elämäntapansa.

Lopullinen johtopäätös

Sanotaan, että ihmiset muodostavat ensin mielipiteensä ja rupeavat vasta sitten kyhäämään kokoon perusteluja mielipiteilleen ja väittävät lopulta valheellisesti perustelujen edeltäneen johtopäätöksiä. Itse uskon vähän suopeammin: uskon, että ensin ihmisten intuitiot käsittelevät niin hyvin kuin osaavat kaiken sen informaation, joka heille on kaadettu, ja tarjoavat käsittelynsä perusteella ihmisen tietoisuudelle intuitiivista johtopäätöstä. Ihmismieli toimii näin uskoakseni siitä syystä, että tietoinen mieli on kovin rajoittunut – siinä mahtuu pyörimään vain muutama ajatus kerrallaan – kun taas intuitiivinen mieli pystyy ottamaan huomioon suuren määrän sellaista informaatiota, mitä ihmisellä ei ole resursseja tiedostaa ainakaan kovin nopeasti. Intuitiivisen johtopäätöksen jälkeen ihminen voi yrittää pohdiskelulla tulla tietoiseksi niistä alun perin tiedostamattomista ajatusprosesseista, jotka ovat johtaneet intuitiiviseen johtopäätökseen.

Perusteet intuitiiviselle johtopäätökselle siis ovat todella olemassa ennen kuin niistä tullaan tietoisiksi. Usein käy niin, että kaikkiin perusteluihin ei koskaan päästä käsiksi, vaan niitä päästään tiedostamaan ja sitä kautta välittämään toisille vain jotakuinkin pintapuolisesti. Joskus käy myös niin, että intuitiivisen johtopäätöksen havaitaankin saaneen kimmokkeensa jostain henkilökohtaisesta syystä kuten omasta fantasiasta, loukkaantumisesta, traumasta tai pelosta. Siksi olisikin mielestäni ihan hyvä idea, että ihmiset rupeaisivat yleisesti pohdiskelemaan asioita avoimemmin, rehellisemmin ja henkilökohtaisemmin. Löytyykö voimakkaista vastenmielisyyden tunteista homoseksuaalisuutta kohtaan joissakin tapauksissa esimerkiksi henkilökohtaisia pelkoja? En lähde analysoimaan näiden mahdollisten pelkojen mahdollisia syitä nyt sen tarkemmin, mutta tällainen mahdollisuus nousee kuitenkin mieleen.

Joka tapauksessa intuitiivinen mieli voi käydä dialogia tietoisen, rationaalisen mielen kanssa, ja tällainen dialogi onkin mielestäni kannatettavaa. On hyvä pyrkiä etsimään intuitiolleen rationaalisia perusteluja ja ottaa huomioon uudet näkökulmat, jotka ovat saattaneet jäädä intuitiolta havaitsematta.

Kannanotto yhteiskunnallisiin kysymyksiin on sikäli kovin vaikeaa, että ainakin itse rupean helposti miettimään sitä, miten erilaisia vaihtoehtoisia yhteiskuntia voisi olla olemassa, kuinka esimerkiksi muinaisissa kulttuureissa moniavioisuuskin on ollut normi ja miltähän tuntuisi elää moniavioisessa yhteiskunnassa. Olisikohan se ihanaa vai kamalaa ja pitäisikö lukumääräneutraalia avioliittoa nyt sitten kannattaa tasa-arvoperiaatteen vuoksi vai vastustaa siksi, että saattaisin itse vihata elämistä yhteiskunnassa, jossa moniavioisuus olisi normi, tai ehkä sittenkin vastustaa jonkin muun perusteen nojalla, tai olla ottamatta kantaa koko kysymykseen? Pitäisikö minun nyt sitten muodostaa mielipiteeni siitä, miten suomalaista yhteiskuntaa voisi muuttaa vähän kivempaan suuntaan yksi askel kerrallaan, vai ruveta visioimaan jotain ihan toisenlaista maailmaa, jossa voisivat päteä täysin päinvastaiset lait ja ihmiset olisivat kuitenkin onnellisia ja hyvinvoivia? Älkää pelätkö, en ole missään nimessä ryhtymässä poliitikoksi. Kaikesta asioiden hämäryydestä ja monivivahteisuudesta huolimatta olen muodostanut mielipiteeni homoavioliitoista lopulta rehdisti intuition pohjalta – käyden tietysti myös dialogia mahdollisimman huolellisen, rationaalisen ja tunteet huomioon ottavan analyysin kanssa, kuten tästä blogimerkinnästäkin pitäisi näkyä. Kun kaikki on sanottu ja asiat on pohdittu puhki ja silti vielä paljon on jäänyt sanomatta ja ajattelematta, omatuntoni sanoo yhä, että voin esimerkiksi vaaleissa äänestää vain ehdokasta, joka kannattaa homoavioliittoja ja homojen kirkollista vihkimistä. (Itse asiassa eduskunta- ja kuntavaaleissa tämä kysymys on vähemmän oleellinen, mutta seurakuntavaaleissa se on itselleni erityisen tärkeä.)

Jos yhdet pääsevät naimisiin ja toiset eivät, se on syrjimistä, ja syrjimiselle pitää mielestäni olla painavat perustelut, ja tässä tapauksessa niitä painavia perusteluita ei mielestäni löydy. En missään nimessä hyväksy perusteluksi ajatusta homoseksuaalisten tekojen “syntisyydestä” - se tuntuu aivan liian röyhkeältä ajatukselta minulle, joka en kuitenkaan mistään mitään tiedä. Jos joku haluaa yrittää vakuuttaa minut jollakin painavalla perustelulla, hän voi yrittää perustella vaikka sitä, mitä harmia homoavioliitoista on yhteiskunnalle, kulttuurille tai yksilöille. Minä luulen, että niistä on enemmänkin hyötyä kuin harmia, sillä ne lisäävät yhdenvertaisuuden kokemusta ja vahvistavat homojen yhteiskunnallista asemaa. Tätä kautta ne oletettavasti lisäävät homojen hyvinvointia, ja lopulta hyvinvoiva yksilö voi myös antaa maailmalle takaisin enemmän.

Niinpä niillä tiedoilla, jotka minulla on, minulla ei lopulta ole mitään omasta mielestäni hyväksyttävää syytä pyrkiä epäämään homoilta parisuhteensa virallistamista lain tai seurakunnan edessä. Minä en tiedä, onko homoseksuaalisuus Jumalan tahdon mukaista tai ovatko homot parisuhteissaan onnellisia, minulla ei ole resursseja sen ratkaisemiseen, eikä ole minun osanikaan tehdä toisten elämän ratkaisuja. Tahdon sallia homoille samat oikeudet kuin heteroillekin, jotta he voivat tehdä omat ratkaisunsa ja olla yhdenvertaisia yhteiskunnan ja seurakuntayhteisön jäseniä. Krsitityille homoille kuuluvat mielestäni samat ilot ja juhlan aiheet kuin muillekin. Papeille tahdon sallia homojen vihkimisen, jotta hekin voivat tehdä oman uskonsa mukaiset ratkaisut.

Sellaisessa yhteiskunnassa on kiva elää, jossa ihmiset saavat tehdä itse omat ratkaisunsa. On kivaa, jos kirkkokin on sellainen kansankirkko, jossa saa olla monenlaisia ihmisiä ja monenlaista toimintaa - myös homoavioliittoja ja pappeja, jotka vihkivät homoja. Kirkko on osa yhteiskuntaa ja niin sen tuleekin olla, ja kirkollisvaikuttaminen on siten yhteiskunnallista vaikuttamista.

Kunnioitan esimerkiksi Jani Toivolan rohkeutta, kun hän on liittynyt takaisin kirkkoon ja toiminut seurakuntavaalien kampanjakasvona siitä huolimatta, että kirkossa volyymienemmistö näyttäisi pitävän homoseksuaalisuutta ongelmallisena ilmiönä, joka ei ansaitse yhdenvertaisuutta heteroseksuaalisuuden rinnalla.

Selvyyden vuoksi sanon, että en myöskään tahdo seurakuntaa, jossa ketään syrjitään mielipiteidensä vuoksi. Jokaisella saa olla omat mielipiteensä ja jokainen kuunnelkoon omaatuntoaan. Kukin voi myös tehdä oman elämänsä ratkaisut ja elää itse miten tahansa normatiiviskonservatiivisen tai liberaalispoikkeuksellisen elämän sallien silti toisille toisenlaiset ratkaisut. Niinpä esimerkiksi sen, että joku ei sallisi itselleen homoseksuaalisia tekoja, ei tarvitse tarkoittaa sitä, että hän ei voisi sallia niitä toisille. Konservatiivisesti ajatteleville heitänkin pohdintahaasteen: mitä jos Jumala onkin kaiken aikaa puhunut sinulle vain siitä, miten sinun tulee elää, eikä siitä, miten muiden tulee elää?

Vihamielikuvien ihmeellinen voima

Seuraava on kirjoitusharjoitus, jonka tarkoitusta selitän alempana.

Suomessa on perinteisesti luotettu naapureihin ja ymmärretty hyvin se, ettei toisen elämää voi lähteä ruotimaan ja tuomitsemaan häntä tuntematta. Nämä ovat perinteisiä kristillisiä arvoja, mitä meillä on ollut: ota malka ensin omasta silmästäsi, ja sillä mitalla, millä tuomitset muita, myös sinut itsesi tuomitaan. Hyvin toimeentulevan väestön sisäsiisti vihapuhe työttömiä kohtaan osoittaa kuitenkin yhteiskuntamme hälytystilan: täällä ei enää luoteta naapuriin ja koetaan oikeutetuksi ruveta ruotimaan julkisesti toisten henkilökohtaisia asioita niistä mitään tietämättä. Tämä rikkoo selvästi soveliaisuuden rajoja ja suomalaista luottamuksen ilmapiiriä.

Liian hyväpalkkaisten tai rikkaiden todellisuudentaju on alkanut viime vuosikymmenten poliittisten päätösten seurauksena rakoilla, ja heidän elämästään tekisi henkisesti rikkaampaa se, että heitä kannustettaisiin vaikka puoliväkisin elämään vähemmällä. Muuten uhkana on se, että heidän elämästään tulee harmaata mössöä ja siitä katoaa ponnistelujen ja voittojen luonnollinen rytmi. Tällainen kannustus tekisi heistä onnellisempia, empaattisempia ja rakentavampia yhteiskunnan jäseniä ja he alkaisivat ehkä saada jotain ihan oikeasti aikaan sen sijaan että vain nyrpistelevät tyytymättömiä neniään varattomille.

Suomi on ollut perinteisesti kylähengen ja naapuriavun yhteiskunta. Täällä on kuitenkin nyt yleistynyt sellainen ajattelutapa, että 'minun ei enää tarvitse ajatella asioita vähävaraisempien kannalta, kun itse olen taloudellisesti niin hyvässä asemassa, ja saan heitellä mitä vain lokaa esimerkiksi työttömistä tai vähävaraisista, etenkin anonyymisti netissä tai omalla naamallani Hesarin pääkirjoituksessa'. Tällainen itsekkyys ja välinpitämättömyys suomalaista tapakulttuuria kohtaan tulee tuomita rankalla kädellä. Osa näistä ihmisistä saattaa tarvita jopa kurinpidollisia toimenpiteitä.

Soveliaisuus on suomalaisessa yhteiskunnassa korkealle arvostettu hyve. Ihmiset, jotka arvostelevat tai syyllistävät työttömiä, osoittavat kuitenkin, että he ovat kadottaneet käsityksensä soveliaisuuden rajoista. Tällaista välinpitämättömyyttä toisten ihmisten rajoista on vaikea ymmärtää.

Yllä oleva on sisäsiistin vihapuheen kirjoitusharjoitus, jonka tein eilen Ville-Veikko Pulkan blogikirjoituksen vihapuhe-esimerkkien järkyttämänä. Hän siteerasi blogissaan useita poliitikkoja, jotka ovat alkaneet käyttää salakavalan nakertavaa kieltä työttömiä kohtaan.

Omassa harjoituksessani käyttämäni vihapuhe on salakavalaa, koska en viljellyt yhtäkään kirosanaa, väkivaltauhkausta tai haukkumailmausta. Peittelin kiukkuni sivistyneiden sanojen alle. Analysoin joidenkin hyvätuloisten ja rikkaiden elämänvalintoja näennäisen älyllisesti (joskin vähäisin perustein) ja vedoten seikkoihin, joihin monet yhdistävät auktoriteetin tuntua, kuten suomalaisiin perinteisiin ja hyviin tapoihin. Käyttäydyin itsekin kuin mikäkin kroisos, joka alentuvasti opastaa hyvin toimeentulevia parempaan ja hyödyllisempään elämään fantasioiden samalla pakottamisesta ja kurittamisesta.

Tunnistan oman tekstini vihapuheeksi (joskin näennäiseksi, koska kyseessä oli tietoinen harjoitus) siitä, mitä se saa minut tuntemaan.

Näiden harjoitustekstien kirjoittamisesta ei tullut mitenkään hyvä olo. Ne saivat minut kiukkuiseksi, turhautuneeksi ja inhonsekaiseksi. Toivon, että myös niiden lukeminen saa ihmisiä tuntemaan kiukkua, turhautumista ja inhoa, mutta ei samalla lopputuloksella kuin sellainen vihapuhe, joka suolletaan ulos sellaisenaan, ilman pohdiskelevia saatesanoja. Minä haluan olla vihapuhujien yläpuolella. Tai vaikka alapuolella, ihan sama, kunhan en ole samassa paikassa heidän kanssaan. Se on ahdistava paikka.

Toivon siis kuitenkin, että kirjoitusharjoitukseni kiukuttaa, raivostuttaa ja inhottaa ihmisiä. Joskus tällaisia tunteita tarvitaan myönteisen muutoksen aikaansaamiseksi. Tunteet ovat karttoja, jotka kertovat meille arvoistamme. Jos kirjoittamani joitakin hyvin toimeentulevia koskevat väittämät saavat tuntemaan kiukkua hyvätuloisia tai rikkaita kohtaan, on syytä miettiä sitä kimmoketta, joka sai minut kirjoittamaan ne: sytykkeenä oli vastaavanlainen vihapuhe työttömiä kohtaan. On syytä näin ollen huomata, kuinka tehokasta, epärakentavaa ja epäreilua vihamielikuvien viljely on. Jos taas joku tuntee kiukkua siksi, että väittämäni ovat hänestä poskettomia tai riidanhaluisia, toivon hänen huomaavan, että samanlainen puhe työttömiä ja varattomia kohtaan on nykyisin melko yleistä ja jopa salonkikelpoista.

Tämän kirjoittamani hienovaraisen vihapuheharjoituksen perimmäinen tarkoitus ei siis ole herättää sotaisia ajatuksia varakkaita kohtaan tai lietsoa luokkasotaa, vaan sen on tarkoitus herätellä ihmisiä ajattelemaan asioita myötätuntoisesti nykyisen vihapuheen uhreiksi joutuneiden työttömien ja varattomien kannalta. Sen on tarkoitus saada ihmiset tiedostamaan vihapuheen hienovaraisia vaikutuskeinoja, suuttumaan ne huomatessaan ja tekemään sitten jotakin rakentavaa omalla tahollaan.

Toivoisin, että tästäkin aiheesta voitaisiin käydä puhtaan asiallista, perusteltua ja kaikkia osapuolia kunnioittavaa keskustelua. Asiallisuuteen kuuluu mielestäni se, ettei kenenkään henkilökohtaisia asioita ruveta arvostelemaan ja arvailemaan julkisesti omien ennakkoluulojen pohjalta - ei edes yleisellä tasolla, niin että puhutaan “sossutatuista” tai “työttömistä, jotka kaivavat napaa kotonaan”. Pelkään vain, että asiallisia puheenvuoroja ei kuulla. Miksi niitä kuultaisiinkaan? Eiväthän ne kerää yhtä monia klikkauksia tai herätä yhtä kiihkeitä tunteita kuin vihaiset puheenvuorot. Tämä on kuitenkin oma panokseni asialliseksi puheenvuoroksi.